–

Vapo Atlantic SA, edustajinaan N. Franco Bruno, R. Leandro Vasconcelos ja M. Martins Pereira, advogados,

–

Entidade Nacional para o Setor Energético E.P.E., edustajanaan G. Capitão, advogado,

–

Portugalin hallitus, asiamiehinään P. Barros da Costa, M. Branco, C. Chambel Alves ja J. Reis Silva,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Braga da Cruz, B. De Meester ja M. Escobar Gómez,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee teknisiä standardeja ja määräyksiä ja tietoyhteiskunnan palveluja koskevia määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä 22.6.1998 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 98/34/EY (EYVL 1998, L 204, s. 37), sellaisena kuin se on muutettuna 20.11.2006 annetulla neuvoston direktiivillä 2006/96/EY (EUVL 2006, L 363, s. 81) (jäljempänä direktiivi 98/34), 1 artiklan 3 alakohdan, 8 artiklan 1 kohdan ja 10 artiklan 1 kohdan kolmannen luetelmakohdan, bensiinin ja dieselpolttoaineiden laadusta ja neuvoston direktiivin 93/12/ETY muuttamisesta 13.10.1998 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 98/70/EY (EYVL 1998, L 350, s. 58), sellaisena kuin se on muutettuna 23.4.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/30/EY (EUVL 2009, L 140, s. 88) (jäljempänä direktiivi 98/70), 7 a artiklan 2 kohdan, direktiivin 2009/30 4 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan sekä uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä sekä direktiivien 2001/77/EY ja 2003/30/EY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta 23.4.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/28/EY (EUVL 2009, L 140, s. 16) 3 artiklan 4 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat vastakkain Vapo Atlantic SA ja Entidade Nacional para o Setor Energético E.P.E. (kansallinen energia‑alan toimija, Portugali, jäljempänä ENSE) ja jossa on kyse viimeksi mainitun päätöksestä, jolla Vapo Atlantic määrättiin maksamaan taloudellinen korvaus siitä syystä, ettei se ollut osoittanut sisällyttäneensä biopolttoaineita vuoden 2020 toisen vuosineljänneksen aikana kulutukseen luovuttamiinsa maantiepolttoaineisiin.

3

Direktiivin 98/34 1 artiklassa säädettiin seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –

– –

– –

– –”

4

Kyseisen direktiivin 8 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle välittömästi teknisiä määräyksiä koskevat ehdotukset, paitsi kun on kyse kansainvälisen tai eurooppalaisen standardin käyttöönotosta sellaisenaan, jolloin pelkkä tiedonanto riittää, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 10 artiklan säännösten soveltamista. Niiden on toimitettava komissiolle myös ilmoitus niistä syistä, joiden vuoksi tällaisen teknisen määräyksen laatiminen on tarpeen, jollei näitä syitä selvitetä jo ehdotuksessa.”

5

Mainitun direktiivin 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa säädettiin seuraavaa:

”Direktiivin 8 ja 9 artiklaa ei sovelleta jäsenvaltioiden lakeihin, asetuksiin tai hallinnollisiin määräyksiin tai vapaaehtoisiin sopimuksiin, joilla jäsenvaltiot:

6

Direktiivin 98/70 7 a artiklan, jonka otsikko on ”Kasvihuonekaasupäästöjen vähennykset”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on osoitettava toimittaja tai toimittajat, joka vastaa tai jotka vastaavat toimitettujen polttoaineiden ja energian energiayksikköä kohti laskettujen elinkaarenaikaisten kasvihuonekaasupäästöjen seurannasta ja niitä koskevasta raportoinnista. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tieliikenteen moottoriajoneuvoissa käytettävän sähkön toimittajat saavat halutessaan osallistua 2 kohdassa säädetyn vähennysvelvoitteen täyttämiseen, jos ne voivat osoittaa, että ne voivat riittävällä tavalla mitata ja seurata kyseisiin ajoneuvoihin käytettäväksi toimitettua sähköä.

Toimittajien on 1 päivästä tammikuuta 2011 alkaen vuosittain ilmoitettava jäsenvaltion nimeämälle viranomaiselle kussakin jäsenvaltiossa toimittamiensa polttoaineiden ja energian kasvihuonekaasuintensiteetti ja annettava vähintäänkin seuraavat tiedot:

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kertomukset todennetaan.

Komissio laatii tarvittaessa tämän kohdan täytäntöönpanoa koskevat ohjeet.

2.   Jäsenvaltioiden on edellytettävä, että toimittajat vähentävät toimitettujen polttoaineiden ja energian energiayksikköä kohti laskettuja elinkaarenaikaisia kasvihuonekaasupäästöjä niin vaiheittain kuin se on mahdollista jopa 10 prosentilla 31 päivään joulukuuta 2020 mennessä verrattuna 5 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun polttoaineiden vertailutasoon. Vähennys muodostuu seuraavasti:

7

Direktiivin 2009/30 johdanto‑osan kahdeksannessa ja yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

8

Direktiivin 2009/30 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2010.

Niiden on viipymättä toimitettava nämä säännökset kirjallisina komissiolle.

Näissä jäsenvaltioiden antamissa säädöksissä on viitattava tähän direktiiviin tai niihin on liitettävä tällainen viittaus, kun ne virallisesti julkaistaan. Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, miten viittaukset tehdään.

2.   Jäsenvaltioiden on toimitettava tässä direktiivissä tarkoitetuista kysymyksistä antamansa keskeiset kansalliset säännökset kirjallisina komissiolle.”

9

Direktiivi 2009/28 on kumottu uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä 11.12.2018 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2018/2001 (EUVL 2018, L 328, s. 82) 1.7.2021 alkaen. Kun otetaan huomioon kyseessä olevien tosiseikkojen tapahtuma‑aika, pääasiaan sovelletaan kuitenkin edelleen direktiivin 2009/28 säännöksiä.

10

Direktiivin 2009/28 johdanto‑osan kahdeksannessa ja yhdeksännessä perustelukappaleessa todettiin seuraavaa:

11

Direktiivin 2009/28 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Aihe ja soveltamisala”, säädettiin seuraavaa:

”Tällä direktiivillä luodaan yhteiset puitteet uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian edistämiselle. Siinä asetetaan sitovat kansalliset tavoitteet, jotka koskevat uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian kokonaisosuutta energian kokonaisloppukulutuksesta ja uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuutta liikenteessä. – –”

12

Direktiivin 2009/28 3 artiklan, jonka otsikko oli ”Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käyttöä koskevat pakolliset kansalliset kokonaistavoitteet ja toimenpiteet”, 4 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus kaikissa liikennemuodoissa on vuonna 2020 vähintään 10 prosenttia liikenteen energian loppukulutuksesta kyseisessä jäsenvaltiossa.

– –”

13

Direktiivistä 2009/28 oli viimeiseksi voimassa versio, jota oli muutettu 9.9.2015 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2015/1513 (EUVL 2015, L 239, s. 1), jonka 4 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioilla oli velvollisuus panna kyseisellä direktiivillä tehdyt muutokset täytäntöön viimeistään 10.9.2017 ja myös ilmoittaa komissiolle viipymättä kaikista täytäntöönpanotoimenpiteistä.

14

Asetuksen nro 117/2010, joka annettiin 25.10.2010 (Decreto‑Lei n.° 117/2010), sellaisena kuin se on muutettuna 17.1.2012 annetulla asetuksella nro 6/2012 (Decreto‑Lei n.° 6/2012) (jäljempänä asetus nro 117/2010), 11 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Maantiepolttoaineita kulutukseen luovuttavilla toimijoilla, jotka tekevät kulutukseen luovuttamista koskevia ilmoituksia 21.6.2010 annetulla asetuksella nro 73/2010, sellaisena kuin se on muutettuna 31.12.2010 annetulla lailla nro 55‑A/2010, hyväksytyn valmisteverolain [(Código dos Impostos Especiais sobre o Consumo)] mukaisesti, on velvollisuus edistää biopolttoaineiden sekoittamista koskevien prosenttiosuuksina energiasisällöstä ilmoitettujen tavoitteiden saavuttamista kulutukseen luovuttamiensa maantiepolttoaineiden määrien osalta, lukuun ottamatta nestekaasua ja maakaasua, seuraavasti:

15

Asetuksen nro 6/2012 johdanto‑osassa täsmennetään, että ”asetuksessa nro 117/2010 – –, jolla [direktiivi 2009/28] ja [direktiivi 2009/30] saatetaan osittain osaksi kansallista lainsäädäntöä, vahvistetaan kestävyyskriteerit biopolttoaineiden ja bionesteiden tuotannon ja käytön osalta, järjestelyt biopolttoaineiden käytön edistämiseksi maaliikenteessä sekä biopolttoaineiden pakollista sekoittamista koskevat raja‑arvot”.

16

Vapo Atlantic on Portugalin polttoainemarkkinoilla toimiva yhtiö.

17

Koska se on verotukselliselta asemaltaan rekisteröity vastaanottaja, se ei täytä lakisääteisiä edellytyksiä voidakseen fyysisesti sekoittaa biopolttoaineita Portugalissa kulutukseen luovuttamiinsa maantiepolttoaineisiin. Niinpä se ostaa Espanjaan sijoittautuneelta yhtiöltä tällaisia polttoaineita, jotka sisältävät biopolttoainetta Espanjan lainsäädännössä säädetyn mukaisesti.

18

Vapo Atlantic ei ole esittänyt ENSE:lle mitään näyttöä siitä, että Euroopan komissio olisi hyväksynyt yhtiön, jolta se ostaa maantiepolttoaineita Espanjassa, soveltaman vapaaehtoisen sertifiointijärjestelmän.

19

Vapo Atlantic luovutti vuoden 2020 toisen vuosineljänneksen aikana kulutukseen 7582 tonnia maantiepolttoaineita.

20

ENSE totesi, että Vapo Atlanticilla ei ollut asetuksella nro 117/2010 sille asetetun velvoitteen vastaisesti biopolttoaineita koskevaa todistusta, vaikka sillä olisi pitänyt olla hallussaan vähintään 758 todistusta sen osoittamiseksi, että se oli noudattanut velvollisuutta sekoittaa 10 prosenttia biopolttoaineita vuoden 2020 toisen vuosineljänneksen aikana kulutukseen luovuttamiinsa maantiepolttoaineisiin.

21

Tämän seurauksena ENSE teki päätöksen, jolla Vapo Atlantic velvoitettiin maksamaan 908884 euron korvaus siitä, ettei se ollut osoittanut sisällyttäneensä biopolttoaineita vuoden 2020 toisen vuosineljänneksen aikana kulutukseen luovuttamiinsa maantiepolttoaineisiin, mikä oli asetuksen nro 117/2010 11 §:n 1 momentin vastaista.

22

Vapo Atlantic on riitauttanut kyseisen päätöksen Tribunal Administrativo e Fiscal de Bragassa (Bragan hallinto- ja verotuomioistuin, Portugali), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

23

Kyseinen tuomioistuin korostaa, että edellä 21 kohdassa tarkoitettua kansallista lainsäädäntöä koskevaa ehdotusta ei ilmeisestikään ollut annettu tiedoksi komissiolle ennen kyseisen lainsäädännön julkaisemista ja voimaantuloa.

24

Mainittu tuomioistuin pohtii lähinnä direktiivin 98/34 säännösten tulkintaa sen ratkaisemiseksi, onko mainittu säännöstö sellainen ”tekninen määräys”, joka olisi pitänyt antaa tiedoksi komissiolle.

25

Kyseinen tuomioistuin pohtii ensinnäkin sitä, voidaanko asetuksen nro 117/2010 11 §:n 1 momenttia, jossa ainoastaan määritetään prosenttiosuudet kulutukseen luovutettaviin maantiepolttoaineisiin sisällytettäviä biopolttoaineita varten määrittämättä kyseisten biopolttoaineiden ominaisuuksia, pitää direktiivin 98/34 1 artiklan 11 alakohdassa tarkoitettuna ”teknisenä määräyksenä”, ja tarkemmin sitä, onko kyse kyseisen 1 artiklan 4 alakohdassa tarkoitetusta ”muusta vaatimuksesta”.

26

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, voiko asetuksen nro 117/2010 11 §:n 1 momentti kuulua mainitun direktiivin 8 artiklan 1 kohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisalaan sillä perusteella, että kyseinen kansallisen oikeuden säännös merkitsee ”eurooppalaisen standardin käyttöönottoa sellaisenaan”. Direktiivin 98/70 7 a artiklan 2 kohdassa asetetaan nimittäin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mielestä jäsenvaltioille velvollisuus vaatia energiantoimittajia vähentämään tuotettuja kasvihuonekaasupäästöjä – niin vaiheittain kuin se on mahdollista – 10 prosentilla.

27

Kolmanneksi kyseinen tuomioistuin pohtii, kuuluuko asetuksen nro 117/2010 11 §:n 1 momentti direktiivin 98/34 10 artiklan 1 kohdan kolmannen luetelmakohdan soveltamisalaan, kun otetaan huomioon direktiivin 2009/30 4 artiklan 1 kohdan toinen alakohta ja direktiivin 2015/1513 4 artiklan 1 kohta. Kahta viimeksi mainittua säännöstä voidaan nimittäin sen mielestä pitää direktiivin 98/34 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettuina ”yhteisön sitovissa säädöksissä säädettyinä suojalausekkeina”.

28

Neljänneksi mainittu tuomioistuin pohtii toissijaisesti direktiivin 98/34 8 artiklan 1 kohdassa säädetyn sääntelyehdotuksen komissiolle toimittamista koskevan velvollisuuden laiminlyömisen seurauksia. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin myöntää, että lähtökohtaisesti kyseisen säännöksen nojalla annettavien kansallisten säännösten tiedoksi antamisen laiminlyönnistä seuraa se, ettei kyseisiin kansallisiin säännöksiin voida vedota. Se on kuitenkin epävarma tältä osin, koska tällaisesta tulkinnasta seuraisi biopolttoaineiden sisällyttämistä kulutukseen luovutettaviin maantiepolttoaineisiin koskevan velvollisuuden yleinen laiminlyönti. Tällainen tulkinta vaarantaisi sen mukaan paitsi kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä ja uusiutuvien energialähteiden käytön edistämistä koskevan kansallisen tavoitteen myös eurooppalaisen tavoitteen saavuttamisen.

29

Tässä tilanteessa Tribunal Administrativo e Fiscal de Braga on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

30

ENSE katsoo, että ennakkoratkaisupyyntö on jätettävä tutkimatta, koska niiden säännösten sanamuoto, joiden tulkintaa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää, on selvä ja koska mitään selvennystä kaipaavaa epäselvyyttä ei siten ole.

31

Tältä osin on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklan mukaisessa menettelyssä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityspiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimen on siten lähtökohtaisesti ratkaistava ne (tuomio 6.10.2021, Sumal, C‑882/19, EU:C:2021:800, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32

Nyt käsiteltävässä asiassa on riittävää todeta, että – kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee – esitetyillä kysymyksillä on välitön yhteys pääasiaan ja ne ovat merkityksellisiä, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi ratkaista asian. Ennakkoratkaisupyyntö sisältää lisäksi riittävät tiedot kysymysten ulottuvuuden selvittämiseksi ja hyödyllisen vastauksen antamiseksi niihin.

33

Joka tapauksessa mikään ei estä kansallista tuomioistuinta esittämästä unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymystä, johon annettavasta vastauksesta ei jonkin pääasian osapuolen mukaan voi olla perusteltua epäilystä. Vaikka näin olisi, tällaisia kysymyksiä sisältävää ennakkoratkaisupyyntöä ei silti voida jättää tutkimatta (tuomio 14.10.2021, Viesgo Infraestructuras Energéticas, C‑683/19, EU:C:2021:847, 26 kohta).

34

Ennakkoratkaisupyyntö voidaan siten ottaa tutkittavaksi.

35

Aluksi on muistutettava, että pääasiassa Vapo Atlantic on määrätty maksamaan korvaus siitä, että se on rikkonut asetuksen nro 117/2010 11 §:n 1 momenttia laiminlyömällä velvollisuutensa esittää todistukset, joilla voidaan osoittaa biopolttoaineiden sisällyttäminen sen vuoden 2020 toisella vuosineljänneksellä kulutukseen luovuttamiin maantiepolttoaineisiin.

36

Tältä osin on todettava, että vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa ensimmäisessä kysymyksessään muodollisesti direktiivin 98/34 1 artiklan 3 alakohtaan, kysymyksen sanamuodosta ilmenee sen tiedustelevan, kuuluuko kansallisessa säännöstössä asetettu velvoite kyseisen direktiivin 1 artiklan 4 alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”muu vaatimus” alaan ja onko se siten mainitun direktiivin 1 artiklan 11 alakohdassa tarkoitettu ”tekninen määräys”.

37

Niinpä on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä ja neljännellä kysymyksellään, jotka on syytä tutkia yhdessä, olennaisilta osin sitä, onko direktiivin 98/34 1 artiklan 4 alakohtaa tulkittava siten, että kansallinen säännöstö, jossa vahvistetaan tavoite sisällyttää talouden toimijan tiettynä vuonna kulutukseen luovuttamiin polttoaineisiin 10 prosenttia biopolttoaineita, kuuluu kyseisen direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun ”muun vaatimuksen” käsitteen alaan ja on siten mainitun direktiivin 1 artiklan 11 kohdassa tarkoitettu ”tekninen määräys”, johon voidaan vedota yksityisiä vastaan ainoastaan, jos sitä koskeva ehdotus on annettu tiedoksi saman direktiivin 8 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

38

Ensinnäkin on muistutettava, että direktiivin 98/34 1 artiklan 4 alakohdassa ”muu vaatimus” määritellään vaatimukseksi, ”joka ei ole tekninen eritelmä ja joka asetetaan tuotteelle erityisesti kuluttajan tai ympäristön suojelutarkoituksessa ja joka koskee tuotteen elinkaarta markkinoille saattamisen jälkeen eli käyttöedellytyksiä, kierrätystä, uudelleenkäyttöä tai tuotteesta huolehtimista, jos nämä edellytykset voivat vaikuttaa merkittävästi tuotteen koostumukseen tai sen luonteeseen, taikka sen kaupan pitämiseen”.

39

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tähän luokkaan kuuluu säännöstö, jossa vahvistetaan edellytykset, jotka voivat vaikuttaa merkittävästi kyseessä olevan tuotteen koostumukseen, luonteeseen tai kaupan pitämiseen, ja nämä ”muut vaatimukset” liittyvät kyseessä olevan tuotteen elinkaaren huomioon ottamiseen sen markkinoille saattamisen jälkeen ja erityisesti sen käyttämiseen (tuomio 28.5.2020, ECO‑WIND Construction, C‑727/17, EU:C:2020:393, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymykset koskevat kansallista säännöstöä, jossa edellytetään, että talouden toimijat, jotka luovuttavat kulutukseen maantiepolttoaineita, lukuun ottamatta nestekaasua ja maakaasua, osaltaan noudattavat tavoitetta sisällyttää kulutukseen luovuttamiinsa maantiepolttoaineiden vuosittaisiin määriin biopolttoaineita, mitä koskeva tavoite on 10 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Vaikka tällaisessa säännöstössä ei täsmennetä kyseessä olevaa maantiepolttoainetyyppiä, vahvisteta niiden biopolttoaineiden prosenttiosuutta, jotka maantiepolttoaineisiin on fyysisesti sisällytettävä, eikä täsmennetä sekoitettavaa biopolttoainetyyppiä, siinä ympäristönsuojelutarkoituksessa säädetty vaatimus koskee maantiepolttoaineiden elinkaarta niiden markkinoille saattamisen jälkeen, ja se voi vaikuttaa merkittävästi mainittujen tuotteiden kaupan pitämiseen, koska siinä säädetyn biopolttoaineiden sisällyttämisvelvoitteen laiminlyönnistä voi seurata maksuvelvollisuus.

41

Tästä seuraa, että kansallinen säännöstö, jossa vahvistetaan tavoite sisällyttää talouden toimijan vuonna 2020 kulutukseen luovuttamiin maantiepolttoaineisiin 10 prosenttia biopolttoaineita, kuuluu direktiivin 98/34 1 artiklan 4 alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”muu vaatimus” alaan ja on siten kyseisen direktiivin 1 artiklan 11 alakohdassa tarkoitettu ”tekninen määräys”.

42

Toiseksi on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiivillä 98/34 pyritään ennakkovalvonnan avulla suojaamaan tavaroiden vapaata liikkuvuutta, joka on yksi unionin perusperiaatteista. Tällainen valvonta on hyödyllinen siltä osin kuin kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvat tekniset määräykset voisivat aiheuttaa rajoituksia jäsenvaltioiden väliselle tavaroiden kaupalle, ja tällaiset rajoitukset voidaan hyväksyä vain, jos ne ovat tarpeellisia sellaisten pakottavien vaatimusten täyttämiseksi, joilla pyritään yleistä etua koskevaan päämäärään (ks. vastaavasti tuomio 30.4.1996, CIA Security International, C‑194/94, EU:C:1996:172, 40 kohta ja tuomio 19.7.2012, Fortuna ym., C‑213/11, C‑214/11 ja C‑217/11, EU:C:2012:495, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Tässä yhteydessä on mainittava, että direktiivin 98/34 8 artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan lähtökohtaisesti toimittamaan kaikki teknisiä määräyksiä koskevat ehdotukset välittömästi komissiolle. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että 8 artiklan 1 kohdassa säädetyn tiedoksiantovelvollisuuden laiminlyönti on olennainen menettelyvirhe, joka aiheuttaa sen, ettei kyseisiä teknisiä määräyksiä voida soveltaa, joten niihin ei voida vedota yksityisiä vastaan (ks. vastaavasti tuomio 30.4.1996, CIA Security International, C‑194/94, EU:C:1996:172, 54 kohta).

44

Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen ja neljänteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 98/34 1 artiklan 4 alakohtaa on tulkittava siten, että kansallinen säännöstö, jossa vahvistetaan tavoite sisällyttää talouden toimijan tiettynä vuonna kulutukseen luovuttamiin polttoaineisiin 10 prosenttia biopolttoaineita, kuuluu direktiivin 98/34 1 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun ”muun vaatimuksen” käsitteen alaan ja on siten kyseisen direktiivin 1 artiklan 11 kohdassa tarkoitettu ”tekninen määräys”, johon voidaan vedota yksityisiä vastaan ainoastaan, jos sitä koskeva ehdotus on annettu tiedoksi mainitun direktiivin 8 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

45

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 98/34 8 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että kansallisessa säännöstössä, jolla direktiivin 98/70 7 a artiklan 2 kohta saatetaan osaksi kansallista oikeusjärjestystä direktiivin 2009/28 3 artiklan 4 kohdassa asetetun tavoitteen mukaisesti, voi olla kyse direktiivin 98/34 8 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta eurooppalaisen standardin käyttöönotosta sellaisenaan, jolloin se jää kyseisessä säännöksessä säädetyn tiedoksiantovelvollisuuden ulkopuolelle.

46

Tältä osin direktiivin 98/34 1 artiklan 6 alakohdasta ilmenee, että kyseisessä direktiivissä tarkoitettu ”standardi” on tekninen eritelmä, jonka tunnustettu standardointielin on hyväksynyt, jonka noudattaminen ei ole pakollista ja joka kuuluu kansainvälisten, eurooppalaisten tai kansallisten standardien ryhmään. Kyseisessä säännöksessä ”eurooppalainen standardi” määritellään eurooppalaisen standardointielimen hyväksymäksi standardiksi, joka on yleisesti saatavilla.

47

Kyseisistä määritelmistä seuraa siten, että teknisten määräysten ja erityisesti direktiivin 98/34 asiayhteydessä eurooppalaisen standardin käsitteen soveltamisala rajoittuu eurooppalaisen standardointielimen hyväksymiin standardeihin.

48

Direktiivin 2009/28 3 artiklan 4 kohdasta tai direktiivin 98/70 7 a artiklan 2 kohdasta ei kuitenkaan ilmene, että unionin lainsäätäjä olisi kyseisillä säännöksillä hyväksynyt direktiivin 98/34 1 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettuja ”eurooppalaisia standardeja”.

49

Yhtäältä nimittäin direktiivin 2009/28 3 artiklan 4 kohdassa, luettuna yhdessä sen johdanto‑osan kahdeksannen ja yhdeksännen perustelukappaleen sekä 1 artiklan kanssa, ainoastaan vahvistetaan sitovat tavoitteet, joiden mukaan uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus kaikissa liikennemuodoissa on vuonna 2020 vähintään 10 prosenttia liikenteen energian loppukulutuksesta kussakin jäsenvaltiossa, mutta jätetään jäsenvaltioille harkintavaltaa niiden toimenpiteiden osalta, joita ne pitävät asianmukaisina kyseisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

50

Toisaalta direktiivin 98/70 7 a artiklan 2 kohdassa konkretisoidaan unionin lainsäätäjän tahto vähentää toimitettujen polttoaineiden ja energian energiayksikköä kohti laskettuja elinkaarenaikaisia kasvihuonekaasupäästöjä 10 prosentilla. Kuten kyseisestä säännöksestä, luettuna yhdessä direktiivin 2009/30 johdanto‑osan kahdeksannen ja yhdeksännen perustelukappaleen kanssa, ilmenee, jäsenvaltioilla on kuitenkin edelleen harkintavaltaa kyseisen vähennyksen toteuttamisessa, koska ne voivat käyttää biopolttoaineita tai korvaavia polttoaineita taikka vähentää soihdutusta.

51

Tästä seuraa, ettei direktiivin 2009/28 3 artiklan 4 kohdassa eikä direktiivin 98/70 7 a artiklan 2 kohdassa vahvisteta direktiivin 98/34 1 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettua ”standardia”.

52

Edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 98/34 8 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että kansallisessa säännöstössä, jolla direktiivin 98/70 7 a artiklan 2 kohta saatetaan osaksi kansallista oikeusjärjestystä direktiivin 2009/28 3 artiklan 4 kohdassa asetetun tavoitteen mukaisesti, ei ole kyse direktiivin 98/34 8 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta eurooppalaisen standardin käyttöönotosta sellaisenaan eikä se siten jää kyseisessä säännöksessä säädetyn tiedoksiantovelvollisuuden ulkopuolelle.

53

Aluksi on huomautettava, että pääasiassa kyseessä oleva kansallinen säännöstö tuli voimaan 18.1.2012, kun taas direktiivi 2015/1513, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa kolmannessa kysymyksessään, tuli sen 5 artiklan mukaan voimaan 5.10.2015. Niinpä kyseistä direktiiviä ei ole syytä ottaa huomioon kolmanteen kysymykseen vastaamiseksi.

54

Niinpä on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään olennaisilta osin, onko direktiivin 2009/30 4 artiklan 1 kohdan toista alakohtaa tulkittava siten, että kyseinen säännös on direktiivin 98/34 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettu unionin sitovissa säädöksissä säädetty suojalauseke.

55

On mainittava, että direktiivin 2009/30 4 artiklan 1 kohdan kahdessa ensimmäisessä alakohdassa ainoastaan asetetaan jäsenvaltioille määräaika, jonka kuluessa direktiivi on saatettava osaksi kansallista oikeusjärjestystä – viimeistään 31.12.2010 – tarpeellisilla laeilla, asetuksilla tai hallinnollisilla määräyksillä, ja niissä vaaditaan jäsenvaltioita toimittamaan kyseiset säännökset viipymättä kirjallisina komissiolle. Kyseisen säännöksen kolmannessa alakohdassa puolestaan säädetään, että jäsenvaltioiden antamissa säädöksissä on viitattava direktiiviin 2009/30.

56

Mikään direktiivin 2009/30 4 artiklan 1 kohdan sanamuodossa ei viittaa siihen, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut sisällyttää kyseiseen direktiiviin SEUT 114 artiklan 10 kohdassa tarkoitettu suojalauseke, jota jäsenvaltiot olisivat voineet käyttää.

57

Tässä yhteydessä on mainittava, että viimeksi mainitun määräyksen mukaan yhdenmukaistamistoimenpiteisiin sisällytetään aiheellisissa tapauksissa suojalauseke, jonka nojalla jäsenvaltiot saavat, unionin valvontamenettelyn alaisina, toteuttaa väliaikaisia toimenpiteitä yhdestä tai useammasta SEUT 36 artiklassa mainitusta muusta kuin taloudellisesta syystä. Tästä seuraa, että tällaisesta suojalausekkeesta on nimenomaisesti säädettävä yhdenmukaistamissäädöksessä. Direktiivin 2009/30 4 artiklan 1 kohta ei kuitenkaan vastaa näitä ominaispiirteitä eikä se siten voi olla tällainen suojalauseke.

58

Edellä esitetystä seuraa, että kolmanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2009/30 4 artiklan 1 kohdan toista alakohtaa on tulkittava siten, että kyseinen säännös ei ole direktiivin 98/34 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettu unionin sitovissa säädöksissä säädetty suojalauseke.

59

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: