—

Essent Energie Productie BV, edustajanaan advocaat T. L. Badoux,

—

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. Bulterman ja J. Langer,

—

Tanskan hallitus, asiamiehenään M. Wolff,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään J. Enegren ja M. van Beek,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee Brysselissä 23.11.1970 allekirjoitetun lisäpöytäkirjan, joka tehtiin, hyväksyttiin ja vahvistettiin yhteisön puolesta 19.12.1972 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2760/72 (EYVL L 293, s. 1; jäljempänä lisäpöytäkirja), 41 artiklan 1 kohdan tulkintaa sekä assosiaation kehittämisestä 19.9.1980 tehdyn assosiaationeuvoston päätöksen N:o 1/80 (jäljempänä päätös N:o 1/80) 13 artiklan tulkintaa. Assosiaationeuvosto perustettiin Euroopan talousyhteisön ja Turkin välisestä assosiaatiosta tehdyllä sopimuksella, jonka allekirjoittivat Ankarassa 12.9.1963 yhtäältä Turkin tasavalta ja toisaalta Euroopan talousyhteisön jäsenvaltiot sekä yhteisö ja joka tehtiin, hyväksyttiin ja vahvistettiin yhteisön puolesta 23.12.1963 tehdyllä neuvoston päätöksellä 64/732/ETY (EYVL 1964, 217, s. 3685; jäljempänä assosiaatiosopimus).

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisia ovat Essent Energie Productie BV (jäljempänä Essent) ja Minister van Sociale Zaken en Werkgelegenheid (työ- ja sosiaaliministeri, jäljempänä ministeri) ja joka koskee sakkoa, jonka ministeri oli määrännyt Essentille sen teetettyä työtä kolmansien valtioiden kansalaisilla ilman työlupaa.

3

Assosiaatiosopimuksen tarkoituksena on sen 2 artiklan 1 kohdan mukaan edistää sopimuspuolten välisten kaupallisten ja taloudellisten suhteiden jatkuvaa ja tasapainoista vahvistumista, myös työvoiman alalla, toteuttamalla asteittain työntekijöiden vapaa liikkuvuus (assosiaatiosopimuksen 12 artikla) sekä poistamalla sijoittautumisvapautta (edellä mainitun sopimuksen 13 artikla) ja palvelujen tarjoamisen vapautta (saman sopimuksen 14 artikla) koskevia rajoituksia Turkin kansan elintason parantamiseksi ja myöhemmin Turkin tasavallan unioniin liittymisen helpottamiseksi (kyseisen sopimuksen johdanto-osan neljäs perustelukappale ja kyseisen sopimuksen 28 artikla).

4

Lisäpöytäkirja on 62 artiklansa mukaan erottamaton osa assosiaatiosopimusta, ja sen 1 artiklan mukaan sillä vahvistetaan kyseisen sopimuksen 4 artiklassa tarkoitetun siirtymävaiheen edellytykset, yksityiskohtaiset säännöt ja aikataulu.

5

Lisäpöytäkirjan II osaston otsikko on ”Henkilöiden ja palveluiden liikkuvuus”, ja sen I luku koskee ”työntekijöitä” ja II luku sijoittautumisoikeutta, palveluita ja liikennettä.

6

Lisäpöytäkirjan 41 artiklan, joka on mainitussa II luvussa, 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Sopimuspuolet eivät ota välillään käyttöön uusia sijoittautumisvapauden ja palvelujen vapaan tarjonnan rajoituksia.”

7

Lisäpöytäkirjan IV osastoon, jonka otsikkona on ”Yleiset määräykset ja loppumääräykset”, kuuluvassa 59 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Tämän [pöytäkirjan] soveltamisalalla Turkkiin ei voida soveltaa edullisempaa kohtelua kuin se, jonka jäsenvaltiot myöntävät toisilleen [EUT-sopimuksen] mukaisesti.”

8

Päätöksen N:o 1/80 13 artiklassa määrätään seuraavaa:

”[Unionin] jäsenvaltiot ja Turkki eivät voi ottaa käyttöön uusia rajoituksia, jotka liittyvät työhön pääsyn edellytyksiin, niiden työntekijöiden ja heidän perheenjäsentensä osalta, jotka oleskelevat ja työskentelevät laillisesti jäsenvaltioiden tai Turkin alueella.”

9

Ulkomaalaisten työskentelystä annetun lain (Wet arbeid vreemdelingen) 1 §:n 1 momentin b kohdan 1 alakohdan, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä Wav 1994), mukaan ”työnantajalla” tarkoitetaan henkilöä, joka viran, ammatin tai liikkeen harjoittamisen yhteydessä teettää työtä kolmannella.

10

Wav 1994:n 2 §:n 1 momentin mukaan työnantaja ei saa Alankomaissa teettää työtä ulkomaalaisella työntekijällä, jolla ei ole työlupaa.

11

Essent, jonka kotipaikka on Alankomaissa, antoi niin ikään Alankomaihin sijoittautuneelle BIS Industrial Services Nederland BV:lle (jäljempänä BIS) toimeksiannon, joka koski telineiden pystyttämistä Essentin toisessa toimipaikassa Geertruidenbergissä (Alankomaat).

12

Työsuojeluviranomaisen 8.3.2010 laatiman tarkastuskertomuksen mukaan kyseinen viranomainen suoritti kyseisessä toimipaikassa 15.5., 19.5. ja 20.5.2008 tarkastuksen, jossa ilmeni, että 1.1.2008–20.5.2008 suoritettuihin pystytystöihin oli osallistunut 33 kolmansien valtioiden kansalaista, joista 29 oli Turkin kansalaisia.

13

Tarkastuskertomuksen mukaan Ekinci Gerüstbau GmbH (jäljempänä Ekinci), joka on Saksaan sijoittautunut yritys, jonka palveluksessa kyseiset työntekijät olivat, oli lähettänyt BIS:n käyttöön nämä työntekijät, jotka olivat kolmansien valtioiden kansalaisia, ilman Alankomaiden viranomaisten tällaista työhön lähettämistä varten myöntämiä työlupia.

14

Ministeri määräsi 11.5.2010 tekemällään päätöksellä Essentin maksettavaksi 264000 euron suuruisen sakon Wav 1994:n 2 §:n 1 momentin rikkomisesta sillä perusteella, että yritys oli teettänyt kyseisiä töitä ulkomaalaisilla työntekijöillä, joilla ei ollut työlupaa, vaikka tällainen lupa oli Alankomaiden lainsäädännön mukaan pakollinen.

15

Essent teki mainitusta päätöksestä oikaisuvaatimuksen.

16

Ministeri hylkäsi oikaisuvaatimuksen perusteettomana 22.12.2010 tekemällään päätöksellä sillä perusteella, että Ekincin tarjoamassa palvelussa oli kyse ainoastaan työntekijöiden työhön lähettämisestä, joten Essentin, joka oli toimeksiantaja ja kyseisten ulkomaalaisten työntekijöiden työnantaja, olisi siten kuulunut hankkia heille työluvat.

17

Essent valitti hylkäyspäätöksestä Rechtbank ’s-Hertogenboschiin (Alankomaat), joka hylkäsi valituksen 27.9.2011 antamallaan tuomiolla. Se totesi erityisesti, että ministerin Essentille määräämä sakko oli oikeutettu, koska Ekincin tarjoamassa palvelussa oli kyse yksinomaan ulkomaalaisten työntekijöiden työhön lähettämisestä ja koska tässä yhteydessä unionin oikeus ei ole esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan kyseisen jäsenvaltion alueelle työhön lähetetyillä työntekijöillä on oltava työlupa.

18

Essent valitti tuomiosta ennakkoratkaisupyynnön esittäneelle tuomioistuimelle.

19

Näissä olosuhteissa Raad van State on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

20

Ennakkoratkaisukysymyksillään, jotka on tutkittava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohtaa ja päätöksen N:o 1/80 13 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan se, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys vuokraa turkkilaisia työntekijöitä ensimmäiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle työvoimaa käyttävälle yritykselle, joka käyttää näitä työntekijöitä töiden tekemiseksi tähän samaan jäsenvaltioon sijoittautuneen toisen yrityksen lukuun, edellyttää, että kyseisillä työntekijöillä on työlupa.

21

On muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohdalla ja päätöksen N:o 1/80 13 artiklalla on välitön oikeusvaikutus. Näin ollen näihin kahteen määräykseen voivat vedota kansallisissa tuomioistuimissa ne Turkin kansalaiset, joihin niitä sovelletaan, kyseisten määräysten vastaisten kansallisen oikeuden sääntöjen soveltamatta jättämiseksi (ks. tuomio Abatay ym., C-317/01 ja C-369/01, EU:C:2003:572, 58 ja 59 kohta ja tuomio Demirkan, C-221/11, EU:C:2013:583, 38 kohta).

22

Unionin tuomioistuin on lisäksi tarkentanut, että assosiaatiosopimuksessa, sen lisäpöytäkirjassa tai päätöksessä N:o 1/80, joka koskee yksinomaan työntekijöiden liikkumisen vapautta, ei määrätä henkilöiden liikkumisen vapautta Turkin ja unionin välillä koskevasta yleisestä periaatteesta (ks. tuomio Demirkan, EU:C:2013:583, 53 kohta).

23

Tässä yhteydessä oikeuskäytännössä on toistuvasti katsottu, että toisin kuin jäsenvaltioiden työntekijöillä, Turkin kansalaisilla ei ole oikeutta liikkua vapaasti unionissa, vaan he voivat vedota ainoastaan joihinkin oikeuksiin ja vain vastaanottavan jäsenvaltion alueella (ks. mm. tuomio Savas, C-37/98, EU:C:2000:224, 59 kohta; tuomio Abatay ym., EU:C:2003:572, 64 kohta ja tuomio Derin, C-325/05, EU:C:2007:442, 66 kohta).

24

On todettava, että pääasiassa asianomaisten työntekijöiden, jotka ovat Turkin kansalaisia, vastaanottava jäsenvaltio on Saksan liittotasavalta, jossa he asuvat ja työskentelevät laillisesti.

25

Näin ollen nämä työntekijät voivat vedota päätöksen N:o 1/80 13 artiklalla heille myönnettyihin oikeuksiin suhteessa tähän jäsenvaltioon.

26

Lisäksi on niin, että mainittu 13 artikla koskee työhön pääsyyn liittyviä kansallisia toimenpiteitä, eikä sen tarkoituksena ole suojella niitä Turkin kansalaisia, jotka jo ovat integroituneet jäsenvaltion työmarkkinoihin (ks. tuomio Sahin, C-242/06, EU:C:2009:554, 51 kohta).

27

Päätöksellä N:o 1/80 perustetusta järjestelmästä ja tämän päätöksen tavoitteesta sitä paitsi ilmenee, että kun otetaan huomioon ETY:n ja Turkin välisen assosiaation mukaisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden kehittämisen nykytila, kyseisen päätöksen keskeisenä tarkoituksena on integroida asteittain turkkilaiset työntekijät vastaanottavaan jäsenvaltioon siten, että he työskentelevät säännönmukaisesti ja lähtökohtaisesti keskeytyksettä (ks. tuomio Abatay ym., EU:C:2003:572, 90 kohta).

28

Pääasiassa kyseessä olevat työntekijät, jotka ovat Turkin kansalaisia, jotka asuvat ja työskentelevät laillisesti heidät vastaanottaneessa jäsenvaltiossa eli Saksan liittotasavallassa, on kuitenkin lähetetty työhön Alankomaiden alueelle määräajaksi eli siksi ajaksi, joka tarvitaan BIS:n Essentiltä toimeksi saamaan telineiden pystyttämistyöhön.

29

Asiakirjoihin ei siten sisälly mitään sellaista seikkaa, josta voitaisiin päätellä, että kyseisillä työntekijöillä olisi ollut tarkoitus integroitua Alankomaiden työmarkkinoille siten, että Alankomaat olisi vastaanottava jäsenvaltio.

30

Tämän seurauksena päätöksen N:o 1/80 13 artiklaa ei voida soveltaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa.

31

Lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohdasta on muistutettava, että – kuten sen sanamuodostakin ilmenee – kyseisessä kohdassa määrätään selvin, täsmällisin, ehdottomin ja yksiselitteisin termein standstill-lausekkeesta, jossa kielletään sopimuspuolia ottamasta välillään käyttöön sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevia uusia rajoituksia lisäpöytäkirjan tultua voimaan (ks. tuomio Demirkan, EU:C:2013:583, 37 kohta).

32

Tällä standstill-lausekkeella kielletään yleisesti ottamasta käyttöön uusia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena tai vaikutuksena on se, että Turkin kansalaisen mainittujen vapauksien käyttämiselle jäsenvaltion alueella asetetaan sellaisia edellytyksiä, jotka ovat rajoittavampia kuin ne, jotka seurasivat säännöistä, joita heihin sovellettiin lisäpöytäkirjan tullessa voimaan kyseisessä jäsenvaltiossa (ks. tuomio Demirkan, EU:C:2013:583, 39 kohta).

33

Tältä osin oikeuskäytännössä on jo todettu, että lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohtaan voi vedota sellainen yritys, joka on sijoittautunut Turkkiin ja joka tarjoaa jäsenvaltiossa palveluja laillisesti, sekä tällaisen yrityksen palveluksessa työskentelevät turkkilaiset kuorma-autonkuljettajat (ks. tuomio Abatay ym., EU:C:2003:572, 105 ja 106 kohta ja tuomio Demirkan, EU:C:2013:583, 40 kohta).

34

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 55 kohdassa, pääasiassa sitä vastoin ainoa Turkin tasavaltaan yhdistävä tekijä on se, että osa Ekincin Alankomaiden alueelle työhön lähettämistä työntekijöistä oli Turkin kansalaisia. Koska kuitenkaan pääasian taustalla olevassa tilanteessa Turkin tasavallan ja Alankomaiden kuningaskunnan välillä ei ole taloudellista toimintaa, tämä seikka ei ole riittävä peruste pääasiassa kyseessä olevan tilanteen kuulumiselle lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan.

35

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohtaa ja päätöksen N:o 1/80 13 artiklaa ei sovelleta pääasian kaltaisessa tilanteessa.

36

On muistutettava, ettei se, että kansallinen tuomioistuin on muodollisesti esittänyt ennakkoratkaisukysymyksen viittaamalla tiettyyn unionin oikeuden määräykseen tai säännökseen, estä unionin tuomioistuinta esittämästä kansalliselle tuomioistuimelle kaikkia unionin oikeuden tulkintaan liittyviä seikkoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä kansallisen tuomioistuimen arvioidessa käsiteltävänään olevaa asiaa, riippumatta siitä, onko kansallinen tuomioistuin kysymyksiä esittäessään viitannut tiettyyn unionin oikeuden määräykseen tai säännökseen. Unionin tuomioistuimen on poimittava kaikista kansallisen tuomioistuimen esittämistä seikoista ja erityisesti ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä tehdyn päätöksen perusteluista ne unionin oikeutta koskevat seikat, joita on syytä tulkita, kun otetaan huomioon riidan kohde (ks. tuomio Vicoplus ym., C-307/09–C-309/09, EU:C:2011:64, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Tässä yhteydessä on myös muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, että yritys vuokraa korvausta vastaan työvoimaa, joka pysyy mainitun yrityksen palveluksessa ilman, että mitään työsopimusta tehdään työvoiman käyttäjän kanssa, on sellaista ammatillista toimintaa, joka täyttää SEUT 57 artiklan ensimmäisessä kohdassa asetetut edellytykset, ja tällaista toimintaa on näin ollen pidettävä tässä määräyksessä tarkoitettuna palveluna (ks. tuomio Webb, 279/80, EU:C:1981:314, 9 kohta ja tuomio Vicoplus ym., EU:C:2011:64, 27 kohta).

38

Pääasiassa vuokrauspalvelun tarjoaja on Saksaan sijoittautunut yritys, joka on vuokrannut työvoimaa Alankomaihin sijoittautuneen yrityksen käyttöön.

39

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 60 kohdassa, on niin, että yhtäältä tällainen kahden eri jäsenvaltioihin sijoittautuneen yrityksen välinen palvelusuoritus kuuluu SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan soveltamisalaan ja että toisaalta tässä suhteessa ei ole merkitystä sillä, että kyseiset vuokratut työntekijät ovat kolmansien valtioiden kansalaisia.

40

Se seikka, että Essent ei ole kyseisen työvoiman vuokrauspalvelun välitön vastaanottaja, ei myöskään poista tämän yrityksen mahdollisuutta vedota SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaan sen sakon riitauttamiseksi, jonka ministeri sille määräsi.

41

Jos Essentiltä nimittäin kiellettäisiin tällainen mahdollisuus, olisi riittävää, että jäsenvaltio, jonka alueelle tällaisen suorituksen vastaanottava yritys on sijoittautunut, määrittelisi työnantajan käsitteen laajasti, kuten pääasiassa on tehty, estääkseen Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien määräysten soveltamisen ja näin ollen tehdäkseen vaikutuksettomaksi SEUT 56 artiklassa säädetyn kiellon rajoittaa tätä vapautta.

42

Koska lisäksi Essent on toimeksiantajan asemassa niiden yritysten ketjussa, joita pääasiassa kyseessä oleva palvelusuoritus koskee, ja siten ainoa yritys, jota Alankomaiden viranomaiset ovat vaatineet vastuuseen ja jolle on määrätty sakko, kysymys siitä, ovatko pääasiassa kyseessä olevan lainsäädännön säännökset, joiden perusteella kyseinen sakko on määrätty, SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan mukaisia, on suoraan hyödyllinen sen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä olevan asian ratkaisun kannalta, joka koskee kyseisen sakon laillisuutta.

43

Näin ollen on tutkittava, onko SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle lainsäädännölle.

44

Tältä osin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 56 artiklassa ei ainoastaan kielletä toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen palvelujen tarjoajan syrjintää kansalaisuuden perusteella, vaan siinä edellytetään myös kaikkien rajoitusten poistamista, vaikka niitä sovellettaisiin erotuksetta sekä kotimaisiin palvelujen tarjoajiin että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin, jos nämä rajoitukset ovat omiaan estämään toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen, siellä vastaavanlaisia palveluja lainmukaisesti tarjoavan henkilön toiminnan, haittaamaan tätä toimintaa tai tekemään sen vähemmän houkuttelevaksi (ks. tuomio komissio v. Luxemburg, C-445/03, EU:C:2004:655, 20 kohta ja tuomio komissio v. Itävalta, C-168/04, EU:C:2006:595, 36 kohta).

45

Oikeuskäytännössä on jo todettu sellaisen tapauksen osalta, jossa unionin jäsenvaltioon sijoittautunut palveluja tarjoava yritys lähettää työhön kolmannen valtion työntekijöitä, että kansallista lainsäädäntöä, jossa asetetaan hallinnollinen lupa ehdoksi sille, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys saa tarjota palveluja valtion alueella, on pidettävä SEUT 56 artiklassa tarkoitettuna tämän vapauden rajoituksena (ks. tuomio komissio v. Saksa, C-244/04, EU:C:2006:49, 34 kohta ja tuomio komissio v. Itävalta, EU:C:2006:595, 40 kohta).

46

Pääasiassa kyseessä olevan lainsäädännön mukaan työnantaja ei saa sellaisen valtioiden rajat ylittävän palvelusuorituksen puitteissa, joka koskee työvoiman vuokrausta, teettää Alankomaissa työtä ulkomaalaisella työntekijällä, jolla ei ole työlupaa.

47

Lisäksi ne edellytykset ja pakolliset määräajat, joita on noudatettava tämän työluvan saamiseksi, ja työluvan saamiseen liittyvät hallinnolliset maksut rajoittavat sitä, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut palveluja tarjoava yritys voisi vuokrata Alankomaihin sijoittautuneen yrityksen käyttöön työntekijöitä, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia, ja näin ollen ensin mainitun yrityksen palvelujen tarjoamista (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Luxemburg, EU:C:2004:655, 23 kohta; tuomio komissio v. Saksa, EU:C:2006:49, 35 kohta ja tuomio komissio v. Itävalta, EU:C:2006:595, 39 ja 42 kohta).

48

Kuitenkin kansallista lainsäädäntöä, joka koskee alaa, jota ei ole yhdenmukaistettu unionin tasolla, ja jota sovelletaan erotuksetta kaikkiin henkilöihin tai yrityksiin, jotka harjoittavat toimintaa kyseisen jäsenvaltion alueella, voidaan siitä huolimatta, että sillä rajoitetaan palvelujen tarjoamisen vapautta, pitää perusteltuna, jos on kyse yleistä etua koskevasta pakottavasta syystä ja jos tätä etua ei jo suojella palvelujen tarjoajaan sen sijoittautumisjäsenvaltiossa sovellettavilla säännöksillä ja jos säännökset ovat omiaan takaamaan niillä tavoitellun päämäärän toteutumisen eikä niillä ylitetä sitä, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi (ks. tuomio komissio v. Luxemburg, EU:C:2004:655, 21 kohta; tuomio komissio v. Saksa, EU:C:2006:49, 31 kohta ja tuomio komissio v. Itävalta, EU:C:2006:595, 37 kohta).

49

Säännöksiä, jotka koskevat työntekijöiden, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia, lähettämistä työhön rajat ylittävän palvelujen tarjoamisen yhteydessä, ei ole yhdenmukaistettu unionin tasolla. Näin ollen on tutkittava, ovatko pääasiassa kyseessä olevasta lainsäädännöstä seuraavat palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset perusteltavissa yleistä etua koskevalla tavoitteella, ja tarvittaessa, ovatko ne tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi tosiasiallisesti ja asianmukaisin keinoin (ks. tuomio komissio v. Itävalta, EU:C:2006:595, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Kun Alankomaiden hallitukselta kysyttiin tästä asiasta istunnossa, se väitti, että pääasiassa kyseessä oleva lainsäädäntö oli perusteltavissa kansallisten työmarkkinoiden suojelua koskevalla tavoitteella.

51

Tämän osalta on muistutettava, että vaikka tarve estää työmarkkinoiden häiriöt on kylläkin yleistä etua koskeva pakottava syy, työntekijät, jotka ovat yhteen jäsenvaltioon sijoittautuneen yrityksen palveluksessa ja jotka lähetetään toiseen jäsenvaltioon palvelujen siellä suorittamista varten, eivät pyri tämän toisen jäsenvaltion työmarkkinoille, koska he palaavat lähtö- tai asuinmaahansa tehtävänsä suoritettuaan (ks. tuomio Rush Portuguesa, C-113/89, EU:C:1990:142, 15 kohta; tuomio komissio v. Luxemburg, EU:C:2004:655, 38 kohta ja tuomio komissio v. Itävalta, EU:C:2006:595, 55 kohta).

52

Jäsenvaltio voi kuitenkin varmistaa, ettei toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys, joka lähettää sen alueelle työntekijöitä, jotka ovat kolmannen valtion kansalaisia, käytä palvelujen tarjoamisen vapautta muuhun tarkoitukseen kuin kyseisen palvelun tarjoamiseksi (ks. tuomio Rush Portuguesa, EU:C:1990:142, 17 kohta, tuomio komissio v. Luxemburg, EU:C:2004:655, 39 kohta ja tuomio komissio v. Itävalta, EU:C:2006:595, 56 kohta).

53

Tällaisten varmistusten yhteydessä on kuitenkin noudatettava unionin oikeudesta, erityisesti palvelujen tarjoamisen vapaudesta, seuraavia rajoituksia; palvelujen tarjoamisen vapaudesta ei saa tehdä pelkästään näennäistä, eikä sen käyttämistä saa tehdä riippuvaiseksi viranomaisten harkintavallasta (ks. tuomio Rush Portuguesa, EU:C:1990:142, 17 kohta; tuomio komissio v. Saksa, EU:C:2006:49, 36 kohta ja tuomio komissio v. Luxemburg, EU:C:2004:655, 40 kohta).

54

Tässä yhteydessä on todettava, että sen toiminnan, jossa yritys vuokraa korvausta vastaan työvoimaa, joka pysyy mainitun yrityksen palveluksessa ilman, että mitään työsopimusta tehdään työvoiman käyttäjän kanssa, erityisluonne ei estä sitä, etteivätkö tällaiset yritykset olisi palveluja tarjoavia yrityksiä, jotka kuuluvat SEUT 56 artiklan ja sitä seuraavien artiklojen soveltamisalaan, eikä estä kyseistä toimintaa kuulumasta palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien sääntöjen alaan (ks. tuomio Webb, EU:C:1981:314, 10 kohta).

55

Näin ollen on niin, että vaikka jäsenvaltiolle onkin myönnetty sekä mahdollisuus varmistaa, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys, joka tarjoaa ensimmäiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle yritykselle palveluja vuokraamalla tälle työntekijöitä, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia, ei käytä palvelujen tarjoamisen vapautta muuhun tarkoitukseen kuin kyseisen palvelun tarjoamiseksi, että mahdollisuus toteuttaa tältä osin tarpeellisia valvontatoimenpiteitä (tuomio komissio v. Saksa, EU:C:2006:49, 36 kohta), näiden mahdollisuuksien käyttäminen ei kuitenkaan anna jäsenvaltiolle oikeutta asettaa suhteettomia vaatimuksia.

56

Se, että jäsenvaltio pitää pysyvästi voimassa vaatimuksen siitä, että kolmansien valtioiden kansalaisilla, jotka toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys on vuokrannut ensin mainittuun jäsenvaltioon sijoittautuneen yrityksen käyttöön, on oltava työlupa, ylittää kuitenkin sen, mikä on tarpeen pääasiassa kyseessä olevan lainsäädännön tavoitteen saavuttamiseksi.

57

Tältä osin palveluja tarjoavalle yritykselle asetettu velvollisuus toimittaa Alankomaiden viranomaisille kaikki tiedot sen osoittamiseksi, että sen palveluksessa olevien työntekijöiden tilanne on lainmukainen – erityisesti oleskeluoikeuden, työluvan ja sosiaaliturvan osalta – siinä jäsenvaltiossa, jossa he ovat tämän yrityksen palveluksessa, antaisi näille viranomaisille vähemmän rajoittavalla ja pääasiassa kyseessä olevan työlupaa koskevan vaatimuksen kanssa yhtä tehokkaalla tavalla takeen näiden työntekijöiden tilanteen lainmukaisuudesta ja siitä, että he harjoittavat pääasiallista toimintaansa siinä jäsenvaltiossa, johon palvelut tarjoava yritys on sijoittautunut (ks. tuomio komissio v. Luxemburg, EU:C:2004:655, 46 kohta ja tuomio komissio v. Saksa, EU:C:2006:49, 41 kohta).

58

Tämä velvollisuus voisi koskea pelkkää ennakkoilmoitusta, joka antaisi Alankomaiden viranomaisille mahdollisuuden valvoa toimitettuja tietoja ja ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin siinä tapauksessa, että kyseessä olevien työntekijöiden tilanne on laiton. Tämä velvollisuus voitaisiin täyttää muun muassa toimittamalla suppeassa muodossa tarpeelliset asiakirjat, etenkin silloin kun tällaista valvontaa ei voida suorittaa tehokkaasti työntekijöiden työhön lähettämisen keston vuoksi (ks. tuomio komissio v. Saksa, EU:C:2006:49, 41 kohta).

59

Lisäksi velvollisuus, jonka mukaan palveluja tarjoavan yrityksen on ilmoitettava etukäteen Alankomaiden viranomaisille yhden tai useamman työntekijän työhön lähettämisestä ja täsmennettävä tämän lähettämisen arvioitu kesto ja se palvelu tai ne palvelut, joiden suorittamiseksi työntekijöitä lähetetään, olisi yhtä tehokas ja vähemmän rajoittava keino kuin pääasiassa kyseessä oleva työlupaa koskeva vaatimus. Se mahdollistaisi sen, että kyseiset viranomaiset voivat valvoa Alankomaiden työ- ja sosiaalioikeudellisen lainsäädännön noudattamista työhön lähettämisen aikana ottamalla tällöin huomioon ne velvoitteet, joita yrityksen on jo noudatettava lähtövaltiossaan sovellettavien työ- ja sosiaalioikeuden säännösten nojalla (ks. tuomio komissio v. Luxemburg, EU:C:2004:655, 31 kohta ja tuomio komissio v. Saksa, EU:C:2006:49, 45 kohta). Yhdessä tämän tuomion 57 kohdassa tarkoitettujen tämän yrityksen toimittamien, kyseisten työntekijöiden tilannetta koskevien tietojen kanssa tällainen velvollisuus mahdollistaa sen, että kyseiset viranomaiset voivat tarvittaessa toteuttaa asianmukaiset toimenpiteet sen ajan päätyttyä, jonka työhön lähettämisen on arvioitu kestävän.

60

Kaiken edellä esitetyn perusteella esitettyihin kysymyksiin on vastattava, että SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan se, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys vuokraa työntekijöitä, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia, ensimmäiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle työvoimaa käyttävälle yritykselle, joka käyttää näitä työntekijöitä töiden tekemiseksi tähän samaan jäsenvaltioon sijoittautuneen toisen yrityksen lukuun, edellyttää, että kyseisillä työntekijöillä on työlupa.

61

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan se, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys vuokraa työntekijöitä, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia, ensimmäiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle työvoimaa käyttävälle yritykselle, joka käyttää näitä työntekijöitä töiden tekemiseksi tähän samaan jäsenvaltioon sijoittautuneen toisen yrityksen lukuun, edellyttää, että kyseisillä työntekijöillä on työlupa.