–

LM, edustajanaan P. Cernochova, Rechtsanwältin,

–

Itävallan hallitus, asiamiehinään A. Posch, J. Schmoll ja C. Leeb,

–

Belgian hallitus, asiamiehinään M. Jacobs, M. Van Regemorter ja C. Pochet,

–

Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään B.-R. Killmann ja P. J. O. Van Nuffel,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 41 artiklan 1 kohdan ja 47 artiklan 2 kohdan sekä Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamista koskevan yleissopimuksen (jäljempänä ihmisoikeussopimus) 6 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat LM ja Bezirkshauptmannschaft Hartberg-Fürstenfeld (Hartberg-Fürstenfeldin alueen hallintoviranomainen, Itävalta) ja jossa on kyse sakosta, jonka kyseinen hallintoviranomainen on määrännyt LM:lle, koska tämä ei ole noudattanut Itävallan lainsäädännön mukaisia velvoitteita, jotka koskevat lähetettyjen työntekijöiden palkkaa.

3

Palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16.12.1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY (EYVL 1997, L 18, s. 1) 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut yritykset takaavat jäsenvaltion alueelle työhön lähetetylle työntekijälle jäljempänä tarkoitettujen seikkojen osalta työehdot ja ‑olot, jotka siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan, vahvistetaan:

ja/tai

– –

– –

Tässä direktiivissä ensimmäisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettujen vähimmäispalkkojen käsite määritellään sen jäsenvaltion lainsäädännössä ja/tai kansallisen käytännön mukaan, jonne työntekijä on lähetetty työhön.”

4

Tämän direktiivin 5 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava aiheelliset toimenpiteet tapauksissa, joissa tätä direktiiviä ei noudateta.

– –”

5

Direktiivin 96/71 täytäntöönpanosta sekä hallinnollisesta yhteistyöstä sisämarkkinoiden tietojenvaihtojärjestelmässä annetun asetuksen (EU) N:o 1024/2012 (IMI-asetus) muuttamisesta 15.5.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/67/EU (EUVL 2014, L 159, s. 11) 9 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat säätää vain sellaisista hallinnollisista vaatimuksista ja valvontatoimenpiteistä, jotka ovat tarpeen sen varmistamiseksi, että tässä direktiivissä ja direktiivissä [96/71] säädettyjen velvoitteiden noudattamista valvotaan tehokkaasti, edellyttäen, että hallinnolliset vaatimukset ja valvontatoimenpiteet ovat perusteltuja ja oikeasuhteisia unionin oikeuden mukaisesti.

Näitä tarkoituksia varten jäsenvaltiot voivat säätää erityisesti seuraavista toimenpiteistä:

– –

– –”

6

Työsopimuksia koskevan lainsäädännön mukauttamisesta annetun lain (Arbeitsvertragsrechts-Anpassungsgesetz, BGBl. 459/1993), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiaan (jäljempänä AVRAG), 7i §:n 5 ja 7 momentissa säädetään seuraavaa:

”5.   Se, joka ottaa tai on ottanut työnantajana palvelukseen työntekijän suorittamatta hänelle vähintään lain, asetuksen tai työehtosopimuksen mukaista palkkaa sovellettavien luokitteluperusteiden mukaisesti, yleisestä sosiaaliturvajärjestelmästä annetun Itävallan lain 49 §:n 3 momentissa mainittuja palkan osia lukuun ottamatta, syyllistyy hallinnolliseen rikkomukseen, ja aluehallintoviranomaisten on määrättävä siitä seuraamukseksi sakko. Kun kyseessä on alipalkkaus, joka kattaa yhtäjaksoisesti useita palkanmaksujaksoja, kyseessä on yksittäinen hallinnollinen rikkomus. – – Jos alipalkkaus koskee enintään kolmea työntekijää, sakko on 1 000–10 000 euroa ja uusintatapauksessa 2 000–20 000 euroa työntekijää kohti, ja jos työntekijöitä on enemmän kuin kolme, sakko on 2 000–20 000 euroa ja uusintatapauksessa 4 000–50 000 euroa työntekijää kohti.

– –

7.   Syytteen nostamista koskeva vanhentumisaika (hallinnollisista rikkomuksista annetun lain 31 §:n 1 momentti) on kolme vuotta palkan erääntymisestä. Kun kyseessä on alipalkkaus, joka kattaa yhtäjaksoisesti useita palkanmaksujaksoja, ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettu syytteen nostamista koskeva vanhentumisaika alkaa kulua alipalkkauksen viimeistä palkanmaksujaksoa koskevan palkan erääntymisestä. Seuraamusten määräämistä koskeva vanhentumisaika (hallinnollisista rikkomuksista annetun lain 31 §:n 2 momentti) on näissä tapauksissa viisi vuotta. Erityisten suoritusten osalta kahden ensimmäisen virkkeen mukaiset määräajat alkavat kulua kyseisen kalenterivuoden lopusta (5 momentin kolmas virke).”

7

GVAS s. r. o., joka on Slovakiaan sijoittautunut yhtiö, lähetti useita työntekijöitä Itävaltaan.

8

Hartberg-Fürstenfeldin alueen hallintoviranomainen määräsi 19.6.2016 suoritetussa tarkastuksessa tehtyjen havaintojen perusteella LM:lle, joka toimi GVAS:n edustajana, 6600 euron suuruisen sakon AVRAG:n 7i §:n 5 momentin perusteella, koska palkkaukseen liittyviä velvoitteita ei ollut noudatettu neljän lähetetyn työntekijän osalta.

9

Tämä päätös annettiin tiedoksi LM:lle 20.2.2020.

10

LM nosti mainittua päätöstä vastaan kanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa eli Landesverwaltungsgericht Steiermarkissa (Steiermarkin osavaltion hallintotuomioistuin, Itävalta).

11

Kyseinen tuomioistuin täsmentää epäilevänsä sitä, onko AVRAG:n 7i §:n 7 momentti, jossa säädetään viiden vuoden vanhentumisajasta rikkomukselle, josta LM:ää syytetään AVRAG:n 7i §:n 5 momentin nojalla, unionin oikeuden mukainen. Se katsoo, että tällainen vanhentumisaika on erityisen pitkä, kun on kyse lievästä hallinnollisesta rikkomuksesta, joka on tehty tuottamuksellisesti, ja ettei ole varmaa, että henkilö voisi puolustautua asianmukaisesti erityisesti silloin, kun tämä puolustautuminen tapahtuu lähes viisi vuotta moitittujen tekojen jälkeen.

12

Tässä tilanteessa Landesverwaltungsgericht Steiermark päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko [ihmisoikeussopimuksen] 6 artiklaa sekä [perusoikeuskirjan] 41 artiklan 1 kohtaa ja 47 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jossa säädetään pakottavasta viiden vuoden vanhentumisajasta, kun kyseessä on tuottamuksellinen rikkomus, joka käsitellään hallinnollisia rikkomuksia koskevassa menettelyssä?”

13

Itävallan ja Belgian hallitukset väittävät, että unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa lausua ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tulkinnasta.

14

Tältä osin on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimella ei ole SEUT 267 artiklan nojalla toimivaltaa lausua sellaisten kansainvälisen oikeuden säännösten tulkinnasta, jotka sitovat jäsenvaltioita unionin oikeuden ulkopuolella (määräys 6.11.2019, EOS Matrix, C‑234/19, ei julkaistu, EU:C:2019:986, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

15

Näin ollen unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa vastata esitettyyn kysymykseen siltä osin kuin se koskee ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tulkintaa; sen sijaan unionin tuomioistuimella on toimivalta tulkita perusoikeuskirjan 47 artiklan toista kohtaa, joka vastaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta, kuten perusoikeuskirjan selityksissä täsmennetään (ks. vastaavasti tuomio 2.2.2021, Consob, C‑481/19, EU:C:2021:84, 37 kohta).

16

Lisäksi Itävallan hallitus väittää, ettei ennakkoratkaisupyyntöä voida ottaa tutkittavaksi.

17

Kyseinen hallitus katsoo, ettei tämä pyyntö täytä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan mukaisia vaatimuksia.

18

Se esittää yhtäältä, että kysymyksen perustelut ovat suppeat ja että ne koskevat pääasiallisesti rangaistusten oikeasuhteisuutta, kun taas esitetty kysymys koskee pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä säädettyä vanhentumisaikaa.

19

Toisaalta ennakkoratkaisupyyntöön ei sisälly selvitystä unionin oikeuden säännösten, joiden tulkintaa pyydetään, ja kyseisten kansallisen oikeuden säännösten välisestä yhteydestä.

20

Tästä on muistutettava, että olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (ks. vastaavasti tuomio 2.9.2021, INPS (Synnytys- ja äitiysavustukset yhdistelmäluvan haltijoille), C‑350/20, EU:C:2021:659, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

21

Lisäksi työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdan mukaan ennakkoratkaisupyyntöön on sisällytettävä selostus niistä syistä, joiden vuoksi ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä unionin oikeuden tiettyjen säännösten tulkinnasta, sekä ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen toteama yhteys kyseisten säännösten ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavan kansallisen lainsäädännön välillä.

22

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää epäilynsä siitä, onko pääasiassa kyseessä olevassa lainsäädännössä säädetty vanhentumisaika yhteensopiva puolustautumisoikeuksien kunnioittamisen kanssa, ja esittää syyt, joiden vuoksi se on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä tiettyjen unionin oikeuden määräysten tulkinnasta.

23

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin yksilöi unionin oikeuden määräyksiksi, jotka sen mukaan edellyttävät tulkintaa, perusoikeuskirjan 41 ja 47 artiklan.

24

Tältä osin on muistettava, että perusoikeuskirjan soveltamisala on jäsenvaltioiden toimenpiteiden osalta määritelty perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa, jonka mukaan perusoikeuskirjan määräykset koskevat jäsenvaltioita silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta, ja kyseisellä määräyksellä vahvistetaan unionin tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö, jonka mukaan unionin oikeusjärjestyksessä taatut perusoikeudet on tarkoitettu sovellettaviksi kaikkiin unionin oikeudessa säänneltyihin tilanteisiin mutta ei muihin tilanteisiin (tuomio 19.11.2019, A. K. ym. (Ylimmän tuomioistuimen kurinpitojaoston riippumattomuus), C‑585/18, C‑624/18 ja C‑625/18, EU:C:2019:982, 78 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

25

On kuitenkin todettava, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esitä, mitkä unionin oikeuden säännökset ja määräykset on tarkoitus panna täytäntöön pääasiassa kyseessä olevalla lainsäädännöllä.

26

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee kuitenkin, että nyt käsiteltävä asia liittyy työntekijöiden lähettämiseen ja että pääasiassa kyseessä olevassa lainsäädännössä säädetty vanhentumisaika koskee lähetettyjen työntekijöiden alipalkkaa koskevaa rikkomusta.

27

Näistä seikoista seuraa, että pääasia koskee direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa säädetyn vähimmäispalkkaa koskevan velvoitteen noudattamatta jättämisestä määrättyä seuraamusta.

28

Vähimmäissuojaa koskevien pakottavien ydinsääntöjen noudattamisen varmistamiseksi tämän direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa nimittäin säädetään, että jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta yritykset takaavat valtioiden välisiä palveluja tarjottaessa jäsenvaltioiden alueelle työhön lähetetyille työntekijöille työehdot ja ‑olot kyseisessä säännöksessä lueteltujen seikkojen, muun muassa vähimmäispalkkojen, osalta (ks. vastaavasti tuomio 7.11.2013, Isbir, C‑522/12, EU:C:2013:711, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Lisäksi mainitun direktiivin 5 artiklasta ilmenee, että unionin lainsäätäjä on jättänyt jäsenvaltioiden tehtäväksi määrittää asianmukaiset seuraamukset tämän velvoitteen täyttämisen varmistamiseksi.

30

Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämistä tiedoista ilmenee, että pääasiassa kyseessä oleva kansallinen säännöstö, jossa säädetään seuraamuksia lähetettyjen työntekijöiden alipalkasta ja jossa vahvistetaan kyseiseen rikkomukseen sovellettava vanhentumisaika, merkitsee perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua unionin oikeuden soveltamista. Tästä seuraa edellä 24 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti, että nämä tiedot riittävät osoittamaan yhteyden perusoikeuskirjan, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa, ja kyseisen kansallisen lainsäädännön välillä.

31

Näiden seikkojen perusteella on todettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on noudattanut työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdassa asetettuja velvoitteita.

32

Esitetty kysymys on näin ollen otettava tutkittavaksi.

33

Aluksi on huomautettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian, ja unionin tuomioistuimen on tätä silmällä pitäen tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen (tuomio 3.3.2020, Gómez del Moral Guasch, C‑125/18, EU:C:2020:138, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34

Lisäksi on syytä muistuttaa, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt ennakkoratkaisukysymyksen viitaten vain unionin oikeuden tiettyihin määräyksiin tai säännöksiin, ei estä unionin tuomioistuinta esittämästä kyseiselle tuomioistuimelle kaikkia asiaan liittyviä seikkoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä kyseisen tuomioistuimen arvioidessa käsiteltävänään olevaa asiaa, riippumatta siitä, onko ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysymyksiä esittäessään viitannut niihin. Unionin tuomioistuimen on poimittava kaikista kansallisen tuomioistuimen esittämistä seikoista ja erityisesti ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ne unionin oikeutta koskevat seikat, joita on syytä tulkita, kun otetaan huomioon riidan kohde (tuomio 7.3.2017, X ja X, C‑638/16 PPU, EU:C:2017:173, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

35

Tältä osin on todettava, että – kuten edellä 28 ja 29 kohdasta ilmenee – pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella kansallisella lainsäädännöllä, jossa säädetään seuraamuksia lähetettyjen työntekijöiden alipalkasta ja vahvistetaan tähän rikkomukseen sovellettava vanhentumisaika, määritetään seuraamukset direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa säädetyn vähimmäispalkkaa koskevan velvoitteen noudattamatta jättämisestä, ja sillä pannaan näin ollen täytäntöön tämän direktiivin 5 artikla.

36

Lisäksi perusoikeuskirjan 41 artikla, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa, ei ole merkityksellinen, jotta kyseiselle tuomioistuimelle voitaisiin esittää selvennyksiä pääasian yhteydessä. Tämän määräyksen sanamuodosta nimittäin ilmenee selvästi, ettei määräystä ole osoitettu jäsenvaltioille vaan ainoastaan unionin toimielimille, elimille ja laitoksille (tuomio 24.11.2020, Minister van Buitenlandse Zaken, C‑225/19 ja C‑226/19, EU:C:2020:951, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

On kuitenkin muistettava, että perusoikeuskirjan 41 artiklassa vahvistettu oikeus hyvään hallintoon ilmentää yhtä unionin oikeuden yleistä periaatetta, jota voidaan soveltaa jäsenvaltioihin näiden soveltaessa unionin oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 24.11.2020, Minister van Buitenlandse Zaken, C‑225/19 ja C‑226/19, EU:C:2020:951, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Unionin tuomioistuin voi näin ollen vastata ennakkoratkaisukysymykseen tämän unionin oikeuden yleisen periaatteen valossa.

38

Näin ollen on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 96/71 5 artiklaa, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa ja oikeutta hyvään hallintoon koskevan unionin oikeuden yleisen periaatteen valossa, tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään viiden vuoden vanhentumisajasta lähetettyjen työntekijöiden palkkaukseen liittyvien velvoitteiden noudattamatta jättämiselle.

39

Kuten direktiivin 5 artiklasta ilmenee, unionin lainsäätäjä on jättänyt jäsenvaltioiden tehtäväksi asianmukaisten seuraamusten määrittämisen sen varmistamiseksi, että muun muassa mainitun direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa säädettyä vähimmäispalkkaa koskevaa velvoitetta noudatetaan.

40

Lisäksi on todettava, ettei samassa direktiivissä säädetä vanhentumissäännöistä, jotka koskevat kansallisten viranomaisten määräämiä seuraamuksia direktiivin 96/71 ja erityisesti sen 3 artiklan noudattamatta jättämisestä.

41

Koska unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, tällaiset yksityiskohtaiset säännöt vahvistetaan jäsenvaltioiden kansallisissa oikeusjärjestyksissä jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla. Menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eikä niillä saada tehdä unionin oikeusjärjestyksessä tunnustettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2020, Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, C‑224/19 ja C‑259/19, EU:C:2020:578, 83 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 21.1.2021, Whiteland Import Export, C‑308/19, EU:C:2021:47, 45 ja 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

On myös muistutettava, että kun jäsenvaltiot soveltavat unionin oikeutta, niiden on taattava perusoikeuskirjan 47 artiklan, jossa vahvistetaan tehokasta oikeussuojaa koskeva periaate, ensimmäisessä kohdassa vahvistetun tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden kunnioittaminen (ks. vastaavasti tuomio 15.4.2021, Belgian valtio (Siirtopäätöksen tekemisen jälkeiset seikat), C‑194/19, EU:C:2021:270, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Ensinnäkin vastaavuusperiaatteen noudattaminen edellyttää, että kyseessä olevaa sääntöä sovelletaan samalla tavalla sekä unionin oikeuden rikkomiseen perustuviin menettelyihin että jäsenvaltion sisäisen oikeuden rikkomiseen perustuviin menettelyihin, joiden kohde ja syy ovat samankaltaiset (ks. vastaavasti tuomio 27.2.2020, Land Sachsen-Anhalt (Virkamiesten ja tuomareiden palkkaus), C‑773/18–C‑775/18, EU:C:2020:125, 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Tältä osin on todettava, ettei ennakkoratkaisupyynnöstä mitenkään ilmene, että pääasiassa kyseessä olevassa lainsäädännössä säädetty vanhentumisaika loukkaisi tätä periaatetta. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin tarkistettava, onko mainittua periaatetta mahdollisesti loukattu.

45

Toiseksi on todettava tehokkuusperiaatteesta, että jäsenvaltioiden on huolehdittava kussakin tapauksessa myös unionin oikeusjärjestyksessä taattujen oikeuksien tosiasiallisesta suojaamisesta ja erityisesti turvattava yhtäältä sen periaatteen noudattaminen, jonka mukaan päätöksen adressaattien, joiden etuihin päätös merkittävästi vaikuttaa, on saatava esittää asianmukaisesti kantansa niistä seikoista, joiden perusteella hallinto aikoo tehdä päätöksen, ja toisaalta siitä, että jokaisella on perusoikeuskirjan 47 artiklan toisessa kohdassa vahvistettu oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, joka on etukäteen laillisesti perustettu (ks. vastaavasti tuomio 14.9.2017, The Trustees of the BT Pension Scheme, C‑628/15, EU:C:2017:687, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 9.11.2017, Ispas, C‑298/16, EU:C:2017:843, 31 kohta).

46

Tältä osin on muistutettava, että prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaate, joka on erottamaton osa niiden oikeuksien tehokasta oikeussuojaa, joihin yksityiset voivat vedota unionin oikeuden perusteella ja joka on vahvistettu perusoikeuskirjan 47 artiklassa, merkitsee, koska se on menettelyn kontradiktorisuuden periaatteen tavoin välttämätön seuraus oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käsitteestä, velvollisuutta tarjota kullekin asianosaiselle kohtuullinen mahdollisuus esittää asiansa, myös todisteensa, sellaisten edellytysten vallitessa, jotka eivät saata tätä vastapuoltaan selvästi epäedullisempaan asemaan (ks. vastaavasti tuomio 16.10.2019, Glencore Agriculture Hungary, C‑189/18, EU:C:2019:861, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisesta kansallisesta lainsäädännöstä on muistutettava, että – kuten edellä 35 kohdasta ilmenee – lainsäädännöllä, jossa määrätään seuraamus lähetettyjen työntekijöiden alipalkasta ja jossa vahvistetaan viiden vuoden vanhentumisaika tällaiselle rikkomukselle, pyritään varmistamaan tämän direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa säädetyn vähimmäispalkkaa koskevan velvoitteen noudattaminen.

48

Työntekijöiden lähettämisen ja tällaisesta rikkomuksesta syytteeseenpanon rajat ylittävä luonne voi tehdä toimivaltaisten kansallisten viranomaisten työstä verrattain monimutkaista ja olla siten peruste riittävän pitkän vanhentumisajan vahvistamiselle, jotta toimivaltaiset kansalliset viranomaiset voivat ryhtyä toimenpiteisiin tällaista rikkomusta koskevan menettelyn aloittamiseksi ja määrätä siitä seuraamuksia.

49

Kun lisäksi otetaan huomioon direktiivissä 96/71 vähimmäispalkkaa koskevalle velvoitteelle annettu merkitys, voidaan perustellusti odottaa, että jäsenvaltion alueelle työntekijöitä lähettävät palvelujen tarjoajat säilyttävät todisteet palkanmaksusta näille työntekijöille useiden vuosien ajan.

50

Tältä osin on lisäksi todettava, että direktiivin 2014/67 9 artiklan 1 kohdan c alakohdassa sallitaan nimenomaisesti se, että jäsenvaltiot velvoittavat toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneet palvelujen tarjoajat toimittamaan tiettyjä asiakirjoja, joihin kuuluvat todisteet palkanmaksusta, lähetettynä olon päättymisen jälkeen toimivaltaisten viranomaisten pyynnöstä kohtuullisessa ajassa.

51

Kun otetaan huomioon kahdessa edellisessä kohdassa esitetyt seikat, ei ole kohtuutonta, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden palveluntarjoajien on pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen vanhentumisajan vuoksi kyettävä säilyttämään ja toimittamaan todisteet palkanmaksusta viiden vuoden ajan.

52

Näin ollen viiden vuoden vanhentumisajan asettaminen lähetettyjen työntekijöiden alipalkkaa koskevalle rikkomukselle ei aiheuta huolelliselle taloudelliselle toimijalle riskiä siitä, ettei se voi tehokkaasti ilmaista näkemystään seikoista, joihin hallinto aikoo perustaa päätöksensä määrätä sille seuraamuksia tällaisesta rikkomisesta, eikä siitä, ettei se kykene esittämään asiaansa, mukaan lukien todisteensa, tuomioistuimessa.

53

Edellä esitetyillä perusteilla esitettyyn kysymykseen on vastattava, että direktiivin 96/71 5 artiklaa, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa ja oikeutta hyvään hallintoon koskevan unionin oikeuden yleisen periaatteen valossa, on tulkittava siten, että se ei ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään työhön lähetettyjen työntekijöiden palkkaukseen liittyvien velvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevasta viiden vuoden vanhentumisajasta.

54

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kuudes jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16.12.1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY 5 artiklaa, luettuna yhdessä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa ja oikeutta hyvään hallintoon koskevan unionin oikeuden yleisen periaatteen valossa, on tulkittava siten, että se ei ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään työhön lähetettyjen työntekijöiden palkkaukseen liittyvien velvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevasta viiden vuoden vanhentumisajasta.