1. Verotus – Jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistaminen – Liikevaihtoverot – Yhteinen arvonlisäverojärjestelmä – Kuudennessa direktiivissä säädetyt vapautukset – Sairaalahoidon, lääkärinhoidon ja niihin läheisesti liittyvien toimintojen vapauttaminen
(Neuvoston direktiivin 77/388 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohta)
2. Verotus – Jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistaminen – Liikevaihtoverot – Yhteinen arvonlisäverojärjestelmä – Kuudennessa direktiivissä säädetyt vapautukset – Sairaalahoidon, lääkärinhoidon ja niihin läheisesti liittyvien toimintojen vapauttaminen
(Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2004/23; neuvoston direktiivin 77/388 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohta)
1. Jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetun kuudennen direktiivin 77/388 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitettua käsitettä ”sairaalahoitoon tai lääkärinhoitoon läheisesti liittyvät toimet” on tulkittava siten, että se ei kata pääasiassa käsiteltävän kaltaisia toimintoja, joihin kuuluvat napanuoraveren ottaminen, kuljetus ja arviointi sekä tällaiseen vereen sisältyvien kantasolujen säilytys, kun sairaalassa annettavaa lääkärinhoitoa, johon nämä toiminnot liittyvät vain mahdollisesti, ei ole olemassa, aloitettu tai vielä suunniteltu.
On nimittäin kiistatonta, että olivatpa tämän hetkisen tieteellisen tiedon kehitysvaiheeseen perustuvat tarkat luvut millaisia tahansa, suurin osa kyseisten toimintojen kohteina olevista palvelun saajista ei saa eikä luultavasti koskaan tule saamaan kuudennen direktiivin 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”sairaalahoito ja lääkärinhoito” alaan kuuluvaa pääasiallista suoritusta. Pääasiallisen suorituksen eli sairaala- ja lääkärinhoidon sekä edellä mainittujen toimintojen välillä olisi riittävän läheinen yhteys ainoastaan kahden edellytyksen täyttyessä, eli ensinnäkin silloin, kun lääketieteen kehitysvaihe sallii napanuoran kantasolujen käytön tai edellyttää sitä tietyn sairauden hoitamiseksi tai ehkäisemiseksi, ja toiseksi silloin, kun kyseinen sairaus esiintyy tai uhkaa esiintyä yksittäistapauksessa. Vaikka näin ollen myönnettäisiinkin, että näillä toiminnoilla ei voi olla muuta tarkoitusta kuin näin talteen otettujen napanuoran kantasolujen käyttäminen sairaalassa annettavissa lääkärinhoidoissa ja ettei niitä voida käyttää muihin tarkoituksiin, ei voida katsoa, että pääasiassa käsiteltävät toiminnot toteutettaisiin tosiasiallisesti palvelun saajien sairaalahoidon tai lääkärinhoidon eli pääasiallisen suorituksen kannalta liitännäisenä suorituksena.
(ks. 47–49 ja 52 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)
2. Kun luvan saaneet terveydenhoidon ammattilaiset suorittavat kantasolupankkien palveluja ja kun kyseiset kantasolupankit – vaikka ne ovat saaneet jäsenvaltion toimivaltaisilta terveysviranomaisilta ihmiskudosten ja -solujen luovuttamista, hankintaa, testausta, käsittelyä, säilytystä ja jakelua koskevien laatu- ja turvallisuusvaatimusten vahvistamisesta annetussa direktiivissä 2004/23 tarkoitetun luvan ihmiskudosten ja -solujen käsittelemiseen – eivät saa tukea julkisesta sairausvakuutuksesta eikä se kata asiakkaille näistä palveluista aiheutuvia kuluja, jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetun kuudennen direktiivin 77/388 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdan vastaista ei ole se, että tällainen kantasolupankki ei ole kansallisten viranomaisten mielestä kuudennen direktiivin 77/388 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitettu sairaaloita ja lääkinnällisen hoidon tai diagnostiikan keskuksia vastaava muu asianmukaisesti hyväksytty laitos. Mainittua säännöstä ei silti saada tulkita myöskään niin, että siinä sinänsä vaadittaisiin toimivaltaisia viranomaisia kieltäytymään rinnastamasta yksityistä kantasolupankkia kyseisessä vapautussäännöksessä tarkoitettuun ”asianmukaisesti hyväksyttyyn” laitokseen. Kansallisen tuomioistuimen on tarvittaessa tarkistettava, että kuudennen direktiivin 77/388 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa säädetyn vapautuksen myöntämiseksi vaadittavan hyväksymisen epääminen on unionin oikeuden ja erityisesti verotuksen neutraalisuuden periaatteen mukaista.
Näin ollen kunkin jäsenvaltion on lähtökohtaisesti kansallisessa oikeudessaan annettava säännöt, joiden mukaan kuudennen direktiivin 77/388 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa säädetty hyväksyntä voidaan myöntää sitä hakeneille laitoksille. Kun verovelvollinen vaatii saada tässä säännöksessä tarkoitetun asianmukaisesti hyväksytyn laitoksen aseman, toimivaltaisten viranomaisten on pysyteltävä niille samassa säännöksessä annetun harkintavallan rajoissa soveltamalla unionin oikeuden periaatteita, erityisesti yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, jolla arvonlisäveroasioissa tarkoitetaan verotuksen neutraalisuutta. Ratkaistessaan, mitkä laitokset olisi kyseisen säännöksen nojalla ”hyväksyttävä”, kansallisten viranomaisten on unionin oikeuden mukaisesti ja kansallisten tuomioistuinten valvonnan alaisena otettava huomioon useita seikkoja, kuten kyseisen verovelvollisen toiminnan yleishyödyllisyys ja se, ovatko muut samaa toimintaa harjoittavat verovelvolliset jo saaneet samanlaisen hyväksynnän, sekä se, ottavatko sairauskassat tai muut sosiaaliturvalaitokset mahdollisesti vastatakseen suuren osan kyseisten palveluiden kustannuksista.
Tässä suhteessa pelkästään se, että kyse on pätevistä terveydenhoidon ammattilaisista, ei itsessään estä kansallisia viranomaisia kieltäytymästä myöntämästä tällaiselle verovelvolliselle hyväksyntää, jonka se tarvitsee voidakseen saada kuudennen direktiivin 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitetun vapautuksen. Kansallisilla viranomaisilla on oikeus ottaa huomioon se, että verovelvollisen toiminnot eivät saa tukea julkisesta sairausvakuutuksesta ja ettei se kata niistä aiheutuvia kuluja, kun ne ratkaisevat, onko tietty laitos hyväksyttävä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseinen vapautus olisi johdonmukaisesti jätettävä myöntämättä, jos sosiaalivakuutuslaitos ei korvaa toteutettavia palveluja. Kyse on pikemminkin seikasta, joka voidaan ottaa harkinnassa huomioon ja toisaalta kompensoida esimerkiksi tarpeella varmistaa yhdenvertainen kohtelu. Jos verovelvollisen tilanne on rinnastettavissa muiden samoja palveluja vastaavanlaisissa olosuhteissa tarjoavien toimijoiden tilanteeseen, pelkästään sillä, että sosiaalivakuutuslaitos ei ota vastatakseen kokonaan kyseisten palvelujen kustannuksista, ei voida perustella sitä, että palvelujen tarjoajia kohdellaan eri tavalla arvonlisäverovelvollisuuden osalta. Se seikka, että verovelvollinen on direktiivin 2004/23 täytäntöön panevan kansallisen lainsäädännön perusteella saanut toimivaltaisilta terveysviranomaisilta luvan napanuoran kantasolujen käsittelyyn, saattaa siten olla sitä puoltava seikka, että kyseinen palveluntarjoaja on mahdollisesti kuudennen direktiivin 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla ”asianmukaisesti hyväksytty”. Kuitenkaan pelkästään se, että tällaisille liiketoimille on kyseistä alaa koskevien unionin laatu- ja turvallisuusnormien perusteella myönnetty lupa, ei voi sinänsä ja automaattisesti johtaa kuudennen direktiivin 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitettuun hyväksyntään, sillä muutoin kansallisilta viranomaisilta vietäisiin niille mainitussa säännöksessä myönnetty harkintavalta. Tällaisen luvan saaminen on nimittäin välttämätön edellytys yksityisen kantasolupankin toiminnan harjoittamiselle. Luvan myöntäminen ei kuitenkaan itsessään tarkoita samaa kuin kuudennen direktiivin 13 artiklan A kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitettu hyväksyminen.
(ks. 63–65, 68, 69, 71, 74, 75 ja 81 kohta sekä tuomiolauselman 2 kohta)